Somaattiset lajit - asanajoogan ohjelmistopäivitys

Hikeä, verta, kipua, kyyneleitä ja omien rajojen jatkuvaa ylittämistä. Tuon kaiken paketoimista korkealla liehuvan p e r i n t e e n lipun alle. Pelin säännöt kohti ammattimaista balettitanssijuutta tähtääville olivat selvät, kun harjoittelin 1990-luvulla lajin parissa tiiviisti. Opettaja oli harjoitussalin kingi tai kuningatar, ja tanssijan tehtävä oli olla muovailuvahaa.

Opiskelin klassista balettia miltei 20 vuotta. Se oli intensiivinen ja kaiken vaativa romanssi. Haluan korostaa, että olin omien opettajieni suhteen etuoikeutettu. Nautin hyvin ammattitaitoisesta  ja modernia pedagogiikkaa viisaasti toteuttavasta opetuksesta. Ehdin kuitenkin nähdä ja kuulla noiden vuosien aikana lajista paljon muutakin: Perinteisen venäläisen koulukunnan käskyttämistä, läpsimistä, huutamista, nöyryytystäkin. Tarinoita jatkuvasta arvostelusta, yhä uusista toistoista, musertavista riittämättömyyden tunteista, vallankäytöstä, itkien eteenpäin jatkamisesta ja yhden kortin varassa kaiken peliin laittamisesta. Eilisen Hesarissa oli monta muistoa mieleen tuonut juttu 17-vuotiaasta Marko Juuselasta. Lue juttu tästä: Huipulle pyrkivä suomalaistanssija joutuu sietämään nimittelyä, läpsimistä ja kovaa kuria.

Tuolloin, aikoinaan itse aikuisuuden kynnyksellä ymmärsin baletin maailman kutakuinkin näin: Salissa opettaja oli se, jolla oli tradition tieto hallussaan. Hyvällä klassisella tanssijalla (eli oppilaalla) ei ollut oikeastaan omaa tahtoa. Hänen tehtävänään oli pikemminkin opettajansa johdolla oppia toistamaan perinteen tekniikat puhtaina ja treenata niitä niin kauan, että suoritus olisi riittävä - eli mielellään teknisesti täydellinen. Sitten pääsisi "seuraavalle tasolle" eli läpäisisi eri luokat erottavan karsintakokeen, saisi uusia liikkeitä harjoiteltavakseen ja parhaassa tapauksessa voisi jopa tanssia merkittäviä rooleja tulevissa näytöksissä. Ehkä joku päivä itse opettaakin. Mitä puhtaammin kopioisi opettajan edustaman tradition tekniikat, sitä parempi oppilas olisi. Nöyryys, kuuliaisuus, työteliäisyys, kritiikittömyys ja täysi omistautuminen olivat hyveitä. Rings any bells?

Nyt 40-vuotiaana, voin sanoa jooganneeni nyt miltei yhtä kauan kuin aiemmin tanssin. Olen ollut etuoikeutettu tässäkin lajissa, sillä olen saanut nauttia pääosin ammattitaitoisesta opetuksesta ja modernin pedagogiikan hallitsevista opettajista. Mutta joukkoon on mahtunut muutakin. Tiettyjen joogan koulukuntien parissa olen ollut joogassakin käskytettävänä, läpsittävänä, minulle on myös huudettu, ja olen todistanut läheltä useasti nöyryytystäkin.

Screen Shot 2018-04-15 at 22.32.48.png

Olen nähnyt riittämättömyyden tunteesta ja väsymyksestä itkeviä oppilaita ja mukautunut siihen, että opettaja on mitannut joogin arvoa asennon ulkoisen muodon perusteella. Traditio ennen kaikkea! Ja olen nähnyt senkin, että joogaoppilaan satuttamista syvemmälle asentoihin puskien on pidetty hyväksyttävänä. 

xxx.jpg

Näin aikuisen perspektiivistä olen miettinyt joogatunnilla tällaisina hetkinä, että en t o d e l l a k a a n aio olla hiljaa ja mukautua tähän hulluuteen. Jonkun täytyy sanoa se ääneen: Jos omaksumme keho-mielen metodologian, joka perustuu kuriin, järjestykseen, liikkeen täydelliseen ulkoiseen kopioimiseen ja auktoriteetin täyteen kyseenalaistamat-tomuuteen, saamme aikaan suorittamisen hyvin hallitsevia ihmiskoneita. Emme uteliaita, rohkeita ja luovia ihmisiä, jotka tutkivat ihmetyksen ja kokemisen tilassa keho-mieltään ymmärtääkseen omasta potentiaalistaan enemmän.  

Jos opetuksen tarkoituksena on valmistaa oppilaasta tanssija, voimistelija tai huippu-urheilija ammattiin, tiedätkö mitä? Minä hyväksyn tämän. Jos tarkoituksena on auttaa tavallista ihmistä voimaan arjessaan paremmin, en näe tällaisessa toiminnassa suurtakaan viisautta. Meidän aikamme pystyy parempaan.

tervetuloa, somaattinen vallankumous

Oma asanaharjoitukseni, joogaopettajuuteni ja ymmärrykseni opettajuuden merkityksestä alkoi muuttua merkittävästi kahdeksan vuotta sitten. Silloin annoin itselleni vihdoin luvan päästää irti  siihen saakka melko kritiikittä kunnioittamieni (jooga)traditioiden kehikosta ja yhdistää joogan opettamiseen yhä enemmän somaattisten lajien viisautta. Olen velkaa nykyisestä joogaosaamisestani eniten sellaisille lajeille kuin feldenkrais, body-mind-centering, alexander-tekniikka ja rolfing. Myös NLP on antanut samaan rikastumisen prosessiin paljon, vaikkei se varsinaisesti somaattisiin lajeihin kuulukaan.

Siksi en koskaan lakkaa toistelemasta omille oppilailleni tätä: Nykyajan asanaopettajan, joka tahtoo palvella parhaalla tavalla omia oppilaitaan, ei tule jäädä kiinni pelkkään ns. perinteiseen asanajoogaan. Jos takertuu vain joogaan ainoana metodologisena ja pedagogisena työkaluna, modernin somaattisen viisausperinteen opit eivät saa mahdollisuutta täydentää sitä, missä länsi on ottanut jättiloikkia viime vuosikymmeninä idän asanaopettajuuden edelle. 

Jos asanaopettaja ei päivitä itseään kaiken aikaa kehittyvässä didaktiikassa, ollaan joogassakin edelleen tuossa vaganovalaisessa tanssijoiden treenausperinteessä, toistamassa kritiikittömästi sitä, mitä yksi ainoa traditio pitää "oikeana" tapana tuottaa liikkeitä.

(Ja huomio, todellakin puhun nyt asanan, pranayaman, kriyojen ja joogan tietoisuustyöskentelyn opetuksesta. En viittaa siis joogan sellaisiin opettajiin, jotka työskentelevät joogan filosofiseen tekstiperinteen tai todellisen valaistumisen tavoittelun äärellä.) 

 

IMG_1117.jpg

PERINNE, TULEVAISUUS VAI MOLEMMAT?

Kunnioitan perinteisen joogan gurulinjojen oppeja monin osin korvaamattoman hienona kulttuuriperintönä, johon jokaisen itseään kunnioittavan joogaopettajan tulisi tutustua. Olen itse käyttänyt opettajavuosieni aikana paljon aikaa Krishnamacharyan eri oppilaiden perustamien joogalinjojen opiskeluun, ja neljä tärkeintä asanaopettajaani ovat kaikki opiskelleet vuosikymmeniä molempien, B.K.S. Iyengarin JA Pattabhi Joisin traditioiden parissa. Jos nyt näille halutaan tuo "traditionaalin joogan" viitta antaa, mistä toki kuulee oltavan montaa mieltä siitäkin!

Kuitenkin, pedagogisesti ja ihmisen kohtaamisen tasolla miellän perinteisen intialaisen joogan (mutta myös kiinalaisten perinteiden, shintolaisuuden, zen-buddhalaisuuden jne.) harjoittamisen mallit yhtä aikaa riittämättömiksi, kömpelöiksikin oppilaan kohtaamisen keinoiltaan. Ja totta kai, mitä muuta ne voisivatkaan olla nykyajan kriteereillä; niiden kehittymisen aikaan (eikä useimpien niiden kulttuuripiirissä edelleenkään) yksilön, saati oppilaan, yksilöllisen psyyken tai individuaalin kehon arvostus ole ollut kovin korkea. Opettaja on ollut salissa kyseenalaistamaton auktoriteetti. Opetus taas on tarkoittanut sitä yksinkertaisinta: tiedon siirtämistä gurulinjassa eteenpäin, mielellään mahdollisimman muuttumattomana.

 

ALIKERSANTIT JOOGAMATOLLA

Juttelin muutama vuosi takaperin erään joogaopettajakoulutuksen työpajassa kollegan kanssa. Kerroin sveitsiläiselle Jürgenille hänen tuntiohjauksensa avoimessa palautetilaisuudessa, että olisin toivonut näkeväni hänen vuorollaan enemmän tekniikkakorjaamista (opetuksen turvallisuustekijät), tarkempia linjauksia (opetuksen visuaalinen selkeys) ja monipuolisempia verbaalisia ilmaisuja (opetuksen havainnollisuus ja elämyksellisyys). Jürgen kertoi, että kaiken puheen karsiminen minimiin - ja ainoastaan liikkeiden näyttäminen sinne päin - olivat häneltä harkittu teko. Hänellä oli vahva näkemys aiheesta. "En koskaan väittäisi kenellekään tietäväni, että liike pitää tehdä näin - tai ehdottaa että siinä tulisi kokea tällaista tai tuollaista tunnetilaa. Se olisi vastoin kaikkea, mihin uskon",  hän sanoi. Jatkokeskustelussa selvisi, että miehellä oli filosofian professuuri zurichiläisessä yliopistossa ja että hän teki tutkimusta fenomenologian parissa. Professorin harkittu, eleetön somaattiseen itsehavaitsemiseen kannustaminen pani minut miettimään omia opetustilanteitani pitkäksi aikaa.

Tänään kyseenalaistan intialaisen asanatradition opettajuudessa, aivan kuten kyseenalaistan vanhan venäläisen (lehtileikkeen mukaisen) perinteen baletinopetuksessakin sen, että ennalta käsin oikeaksi oppijärjestelmässä määritelty tekniikka, metodi ja gurulinja tuntuvat järjestäen ajavan empaattisen, oivalluttavan, mahdollistavan, yksilön psyykeestä kiinnostuneen ja yksilön omien ajatuksien kuulumiselle riittävän sallivan harjoittelun ohi.  

Hienoimmillaan edellä mainitut seikat voivat auttaa jotakuta eteenpäin harjoituksen perusportailla (kun puhutaan vain kehon ohjaamisesta), sillä ne toki opettavat itsekuria, sääntöjen sisäistämistä ja kehittävät harjoittajan kehon lihastasapainoa ja liikkuvuutta toivotusti. Mutta jotta harjoitus jalostuisi psyykenkin puolella oppilasta optimaalisesti huomioivaksi, tällainen roolitus, jossa opettaja tietää omaan positioonsa nojaten (ja persoonastaan, luonteenpiirteistään, omista käsittelemättömistä projektioistaan riippumatta) lähtökohtaisesti kaiken paremmin kuin oppilas, se ei enää edistä oppilaan tasapainoista kehittymistä. 

Se, että opettaja nostetaan salissa tietäjäksi ja tapahtumien keskiöön voi aiheuttaa paitsi asemastaan humaltuvalle opettajalle paisuneen egon, oppilaassa oman tutkijan asenteen asteittaista tukahtumista, liikaa nöyryyttä ja suoranaista pelkoa paitsi opettajaa, myös epävarmuutta omia autenttisia tuntemuksia kohtaan (jos ne ovat ristiriidassa opetetun kanssa). Silloin omien kokemuksien yli kirjoitetaan uudella, mukamas "paremmalla" opettajan ojentamalla tiedolla. 

Jossakin määrin - ja hienoimmillaan - tällainen kehollisen hallitsemisen metodologia toki toimii.  Lännessä meillä on esimerkiksi perinteinen fysioterapia ja lääketieteen diagnoottiset työkalut, jotka muistuttavat monien joogalajien työkaluja ajatusmallissaan: "Sinulla on tämä vaiva/ongelma/häiriötila.  Tee näin X, niin siitä seuraa Y. Ja näin olemme fiksanneet sinut." Ajatusmalli vie kehollisesti tapahtumat tiettyyn pisteeseen, mutta on kovin teknis-mekaaninen. Toteutuksen instrumentaalinen rationaalisuus saattaa toimia, kun kyse on kliinisestä potilastyöstä. Jooga puolestaan ei ole - jumalalle kiitos - kliinistä potilastyötä.  

Mielestäni me haudomme joogassa lajin itse ylläpitämää ongelmaa, mikäli opettaja-oppilas kohtaamiseen sisällytetään jonkinlainen piilotettu viesti siitä, että oppilas (asiakas, joogi, ihminen) itse ei ole varsinainen subjekti prosessissa vaan alisteisessa objektisuhteessa opettajan tarjoamaan tietoon.  Esimerkiksi psykoanalyyttisen tradition näkökulmasta tällainen olisi paitsi diskursiivista myös ruumiillistettua vallankäyttöä. "Parantajan" tai "Terapeutin" "Ylipäätietäjä-opettajan" tiedon nostaminen eksplisiittisesti tapahtumien keskiöön ei edistä optimaalisesti asiakkaan omien voimavarojen kasvua.  Jos nyt mietitään sitä, mikä esimerkiksi terapiatyössä on eheyttävää: Se että potilas saa turvallisessa ympäristössä tutkia itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja kehollisuuttaankin. Terapeutti ei ole pääroolissa. Hän on fasilitaattori toisen ihmisen itsetutkimuksen prosessissa. Siinä prosessissa ei voi tehdä oikeita tai vääriä asioita. 

Arvostan sveitsiläisen Jürgenin valintaa itse asiassa kaiken aikaa enemmän.

SOMA, SOMEMPI, SOMAATTINEN

Somaattisissa lajeissa, joilta jooga voisi suuresti oppia, ohjaaja ei esiinny toisen kehoa komentavana kapteenina. Ohjaaja on enemmänkin eräänlainen kanssakulkija, joka etsii yhdessä asiakkaansa kanssa vastauksia monin tunteminsa työkaluin. Pääasiallisen työn tekee kuitenkin aina oppilas päänsä sisällä, sillä kehon ohjaaminen harjoitteisiin sisältää vain siivun siitä, minkä tämän päivän läntinen ihmistutkimuksen perinne tunnistaa sisäisten voimavarojen kasvuksi.

Itselleni somaattiset lajit ovat opettaneet, että keho on niin paljon muutakin kuin "kone" jota opettajan tulee imperatiivi-muotoisilla käskyillä komentaa eri asentoihin. Jokaisen ihmisen keho-mieli on tämän uniikin henkilöhistorian, oppimien suojamekanismien, tunteiden, älyn ja sanallistamattomankin viisauden tyyssija, joka tulisi huomioida opetuksessa aina erityisesti näiden elementtien näkökulmista:

1. Konstruktiiviset oppimisteoriat. Konstruktiivisissa oppimisteorioissa korostetaan, että traditionaalin tiedon omaksumisen sijaan oppija on itse saatava aktivoitumaan kohti tutkivaa ja ongelmalähtöistä oppimista. Vastausta ei siis työnnetä valmiista tuutista "tietona" opiskelijalle, vaan oivalluksia kohti ohjaaminen koetaan tärkeämmäksi kuin "valmiiksi pureskellun" tiedon toistaminen (Esim. vanhakantaista joogaa voisi olla yksittäisiin lihasaktivaatioihin keskittyvä ohjeistaminen: "Tee etureiden lihaksilla X koska siitä seuraa Y". Konstruktiivisempi malli olisi etsiä erilaisia tapoja tuottaa Y, ja lähestyä oppimistavoitetta mielikuvallisesti, liikkeellisesti ja liikeketjullisesti monipuolisten mallien kautta.)

 Ihmettelyn tila ja oivaltamisen kokemukset ovat kaiken konstruktiivisen oppimisen ytimessä vrs. valmiiksi tuotettu sapluuna siitä, mikä on "oikea" tapa saavuttaa haluttu päämäärä sen oppilinjan mukaan, johon opettaja on sattunut opiskelemaan.

2. Arvonantolähtöisyys ja kaksisuuntainen kommunikaatio. Opettaja on onnistunut, kun hän kykenee poistamaan oppilaan pelon, epäröinnin ja riittämättömyyden tunteet. Opettajan tulee oppilaan sopivan haastamisen ohella antaa tälle kuulumisen tunne: “Olen oikeassa paikassa ja osaan tällä tunnilla.” "En tee tätä koska haluan totella opettajan asettamia sääntöjä, vaan koska olen utelias ja tahdon oppia." Tähän yläotsikkoon kuuluvat myös:

·       kohtaava palautteen antaminen

·       opettajan kritisoinnin mahdollisuus

·       vaihtoehtoisten metodien ja liikemallien optio

3. Tunnin elämyksellisyys ja motivoivuus - mitä muuta osallistuja sai kuin "faktatietoa". Se, tuleeko hän takaisin, koostuu edellä mainituista ja jostakin muusta, silmälle näkymättömästä, mittaamattomasta, opettajan kaikella omalla toiminnallaan tilaan luomasta energiasta, jossa oppilaan omakin energia saa olla. Hienoimmillaan se sytyttää oppilaassa paitsi hyväksytyksi tulemisen kokemuksen myös joogakipinän ja intohimon oppia lisää. Sellainen innostuminen saa oppilaan palaamaan takaisin tunnille ja takaa pitkällä tähtäimellä myös harjoituksen ylläpysymisen, abhyasan.

Mikäli opettaja ei onnistu motivoimaan oppilasta lisäopintojen pariin, on hän läntisen opettajuuden mallin mukaan jossakin määrin epäonnistunut työssään. Idän perinteissä tällainen ajatus opettajan motivointivastuusta ja eräänlaisesta asiakaspalveluvelvollisuudestakin on edelleen vieras. Siellä oppilas-opettaja-suhteen malli kuuluu enemmänkin niin, että oppilas on etuoikeutettu, mikäli pääsee suositun opettajan oppiin. Silloin lähtöoletus ei nähdäkseni ole enää se, että opettaja on tilassa oppilasta varten. Sen sijaan tällöin katsotaan, että oppilas on olemassa gurulinjan oppien säilymistä varten.

Juuri tässä on nähdäkseni dramaattisin, usein sovittamatonkin ero Lännen nykyisten ja Idän traditionaalien opettajalaitoksien välillä. 

 

Mia Jokiniva2 Comments